Rauhan kesä

Rauhan kesän "harrastukset" ansaitsevat ihan oman postauksensa. Eli toukokuun tokokisoissa huomaamani ontuminen osoittautui tarkemmalla tutkimisella kunnon revähdykseksi. Rauha on siitä lähtien ollut treenitauolla ja hihnaliikunnalla.

Se on syönyt viikon kipulääkekuurin ja sitä on viikon-parin välein käytetty koirahierojallamme. Revähdys on vasemman takajalan lonkan siivekkeen päällä.

Eilen kävimme jälleen hierojalla. Rauha oli jo paljon parempi. Se liikkuu edelleen hieman epäpuhtaasti hitaassa käynnissä, mutta ei enää kompensoi askelluksella kipeää paikkaansa. Eipä tässä silti voi hurraamaan ryhtyä. Rauha saa jatkaa hihnakuuriaan vielä ainakin heinäkuun ajan. Lisäämme ohjelmaan uimista ja rauhallista pyöräilyä. Lisäksi saamme hierojaltamme jumppaohjeita, että saadaan koira käyttämään takapään lihaksia monipuolisesti.

Tässä vaiheessa kesää on pakko myöntää tosiasiat. Rauhan kanssa ei tänäkään kesänä päästä nome-kokeisiin asti. Viime kesän Rauha toipui mammalomastaan ja syksyllä koekautemme meni pieleen megalomaanisen juoksun takia. Tosi motivoivaa harjoitella lajia, missä ei moneen vuoteen päästä milloin mistäkin vastoinkäymisestä johtuen kisaamaan :(

Myös agility ja toko on toistaiseksi poissa kuvioista. Päätin eilen, että nyt on varmaan korkea aika herätellä henkiin Rauhan mejä-ura, koska se on tällä hetkellä oikeastaan ainut laji, mitä voimme tässä toipumisaikana harjoitella. Tolleri-mejä elokuulle sitten tavoitteeksi.

Ja kaikki tämä lähti eräästä tavanomaisesta iltalenkistä ja rusakosta, joka sattui Rauhan nenän eteen...

Motivaatio, tyytyväisyys ja mahdottomat odotukset...

Osallistuin viime viikolla Vappu Alatalon pitämälle luennolle, jossa käsiteltiin ohjaajan henkistä valmentautumista koiraurheilussa. Olen osallistunut hieman saman tyyliselle luennolle useita vuosia sitten ja samaa asiaahan siellä paljon käsiteltiin. Nämä ovat kuitenkin sellaisia aiheita, että kokonaisuudessa on aina jotakin kehitettävää, eikä ikinä ole "valmista".

Yksi erityisesti mieleen jäänyt asia oli se, että aina kilpailujen jälkeen pitäisi listata niiden epäonnistuneiden asioiden lisäksi vähintään yhtä monta asiaa, jotka onnistuivat. Jokin asia on aina varmasti myös onnistunut. Tämä kyllä osui ja upposi. Itse olen kyllä yrittänyt parantaa tapojani kilpailu- ja treenisuoritusten itsekritiikin osalta, mutta täytyy tunnustaa, että lähinnähän minä lähinnä kirjaan ylös niitä ongelmakohtia...

Sanoisin, että yllämainitusta syystä olimme Rauhan kanssa varmaan lähes vuoden jumissa voittajaluokan tiettyjen liikkeiden opettelussa, koska itse keskityin liikaa niihin epäonnistuneisiin suorituksiin ja tuntui, että koira ei vaan osaa yhtään mitään sinne päinkään. Eikä edisty. Muistan kyllä kuvailleeni vielä viime syksynä eräässä koulutuksessa Rauhan seuraamisen ongelmia tyyliin "se nyt vaan on ihan p*skaa". Sain Rauhan kanssa treenaamiseen syksyn aikana hyvän vinkin kaverilta. "Virallisissa" treeneissä saamme treenata vain sellaisia liikkeitä, mitkä toimivat jo melko hyvin ja ongelmaliikkeisiin keskitytään itsekseen treenattaessa. Ja sehän on auttanut! Meidän seuraaminenkin on hiljalleen muuttunut paremmaksi. Suurin syy muutokseen oli lopultakin se, että mä aloin "sietämään" koiran pientä väljyyttä ja keskityin kehumaan parhaita suorituksia. Ja aloin muutenkin uskomaan enemmän siihen, että koira on oikeasti hyvä ja osaa. Loppiaisena Pieksämäellä tuntui niin työvoitolta saada seuraamisesta arvosanaksi 9,5! Mä en olisi ennen tuota suoritusta uskonut, että tuo voi ikinä tehdä edes yli kasin seuraamista ylemmissä luokissa...

Eli se oma asenne koiraan ja meidän osaamiseen ratkaisee ihan valtavasti asioita. Mä olen aina ollut tosi ongelmakeskeinen treenaaja, eli me hinkataan aina niitä meille vaikeimpia asioita. Sellaisessa puuhassa tulee vaan helposti sokeaksi sille tosiasialle, että niitä hyviäkin asioita on paljon.

Tyynen kohdalla kaikki on toistaiseksi mennyt tosi helposti. Toki sen osaaminen vaihtelee vielä aaltoliikkeen tavoin, mutta ei se huononakaan päivänä ole kovin huono. Ja mä olen saanut hiljalleen vakuutettua itseni siitä, että tietynlainen aaltoliike osaamisessa kuuluu asiaan. Onhan se nyt vielä niin nuorikin, että kaikkea ei vaan voi vielä osata täydellisesti. Rutiini ja kokemus vaan on sellaisia asioita, mitkä muotoutuu ajan kanssa. Rauhalla niitä on jo aika mukavasti, joten huomaan hyvin sen eron koirien välillä.

Palataanpas takaisin alkuperäiseen aiheeseen... Miksi tieto ja tunne on jotenkin erillään? Rauhan kanssa suurin haaste tokoillessa on aina ollut sen vilkkaus ja viretilan säätäminen. Kyseisen asian kanssa on työskennelty vuosia. Tyyne tuntuu olevan perusluonteeltaan selvästi emäänsä rauhallisempi. Mä olen palkannut sitä treeneissä aika maltillisesti lelulla, mutta se on jo tullut todettua, että Tyyneä ei saa nostettua lelun avulla "ylikierroksille". Tyyne on siitä huolimatta treeneissä ihan täysillä mukana ja kisoissakin se yrittää parhaansa. Silti se TUNTUU jotenkin pliisulta. Mulle tulee koko ajan sellainen tunne, että koira on ihan vetelä ja sen kierroksia pitäisi nostaa, että se tekisi asioita terävämmin.

Useampi ihminen on vakuuttanut mulle, että Tyynen vire on oikeinkin ideaali tokokoiralle. Miksi se ei sitten tunnu siltä? Tai no, tiedänhän mä sen miksi. Syynä on se, että Rauha on aina innostunut ja se menee ihan pähkinöiksi jo pelkästä kehumisesta. Tyyne vaan heiluttaa mulle häntäänsä ja näyttää siltä, että kehu vaan, mutta missä se mun PALKKA on?

Miksi ihmismieli onnistuu aina luomaan mahdottomia odotuksia? En kai mä voi odottaa koiran olevan samaan aikaan intensiivinen ja keskittynyt ja toisaalta hetken päästä innostumaan suunnattomasti jostain pienestä kehusta. Miksi koiran pitäisi innostua kehusta valtavasti, mitä tarkoitusta se edistää? Jos se tekee yhtä hyvin ellei paremminkin innostumalla vähemmän ja keskittymällä enemmän itse tehtäviin? Eikö ikinä voi olla tyytyväinen?